Lohiloordit - Aaron tarinat

Aaro Lehtineva- Kuusingin perhokalastuksen pioneeri

Aaro Lehtineva Kuusingin leirintäalueella elokuussa 2003

Alun perin Kurikan mies, Aaro Lehtineva, tuli takaisin Suomeen ja Kuusamoon Egyptin Suezin kautta tammikuussa1958. Hänellä oli tarkoitus olla Kuusamossa työn takia vain puoli vuotta, varsinkin kun Kuusamossa sattui vielä silloin olemaan pakkasta – 42 ’C ja Egyptin Shaim El Sheikissä lämmintä lähes + 50 ’C. Mutta toisin kävi. Kuusamo ja sen jylhät maisemat sekä erityisesti Kuusingin villit taimenet saivat Aaron pauloihinsa ja nyt hän on asustellut Kuusingin rantamilla jo yli 45 vuotta. Pitkän elämän työnsä Aaro teki Vuotungin koululla opettajana.

Aaro on ennen kaikkea perhokalastaja, ensimmäisiä laatuaan Kuusingilla. Oikea kepin heiluttaja, kuten häntä tuolloin alkuaikoina nimitettiin. Monet Kuusinkijoella kävijät ovat varmaan törmänneet Aaroon vuosien varrella ja saaneet kuulla häneltä mitä mielenkiintoisempia kalatarinoita. Hänen varmin tunnusmerkkinsä on erikoinen koukku, oikeammin lohikirves (atraimen ja kirveen yhdistelmä). Lukemattomia ovat ne kerrat kun Aaro on sillä koukkinut taimenta rannalle. Tässä muutama muistelma hänen ehtymättömästä kalatarinoiden arkustaan… (Vasemmalla kuva Aarosta Kuusingin leirintäalueella elokuussa 2003)

KEVÄTKESÄ -58, ENSIMMÄINEN LOHI

Olin ostanut ensimmäisen virvelini Kuusamon kalastustarvikkeesta, ruskea lasikuituvapa ja Record avokela. Siimana oli 12-kiloinen punos.

Vuotungin vanhalta koululta kävelin kesäkuun 1.päivänä varhain aamulla Myllykosken voimalaitoksen alapuolelle. Sidoin Recordin siimaan mahtavankokoisen Jenkki puu-uistimen. Se oli pronssinvärinen.Heittelin Jenkkiäni kanavaan mutta siima meni turhan usein solmulle ja uistin mätkähti veteen kesken kaiken. Suullista synnintekoakin tuli. Yritin säätää heittokoneistoa kuntoon ja sain sitten muutaman onnistuneen heitonkin

Yhtäkkiä näin keskellä kanavaa mahtavan torpedoselän näyttäytyvän. Tajusin, että se oli lohi ja suuri.

Kädet vapisten viskasin Jenkkini vihaisesti torpedoa kohti. Siima meni taas solmuun ja Jenkki läiskähti veden pinnalle. Mutta samalla silmänräpäyksellä Jenkkiä vei huimasti jokin väkevä voima. Kun siima oli solmulla, löysiä ei tullut ja torpedo temmelsi villisti vedessä ja ilmassa. Se oli hurjaa ja hikistä kyytiä ainakin minulle.

Hyppäsin kanavaan ja yritin heittää rantatörmälle torpedoa. Mutta ennekuin itse olin ylhäällä, oli torpedo jo alhaalla vedessä. Viimein sain etusormeni sen kiduskannen alle. Juoksin kanavan kuusikkoon himoittu saalis sormessani. Voitto oli minun, melkein kuuden kilon punalihavoitto.

Mutta kunnioitus punalihan puolustuskykyyn, voimaan ja makuunkin lisääntyivät.

KESÄ -58, SÖKÖ-NIILON PUUKKOLOHI

Pohjolan Ali, tosi herrasmies, halusi opettaa kylän opettajalle Kuusingin salaisuuksia. Hän vei minut autollaan Paljakkaan ja sieltä kävellen metsäpolkuja pitkin mahtavalle Kuusinkijoelle. Kyllä oli mahtava paikka se Sipinkoski 50-metrisine kallioineen ja kuohukkona virtaavine koskineen. Kyllä lakeuksien poika meni hiljaiseksi.

Sipinkosken alapäässä oli hikinen Sökö-Niilo pitkän ruokovapansa kanssa. Hän kiskoi voimallisesti vavasta ja kiroili yhtä voimallisesti vavan ollessa kovasti taipunut.

Me istuimme Alin kanssa kuusamolaisella liuskekivirinteellä ja katsoimme Sökö-Niilon uurastusta. Kysyin Alilta, että mitä tuo mies vääntää vapansa kanssa. Ali sanoi: - Kyllä se, Aaro, lohta väsyttää, mutta ei maha sille mittää. Lohi vain makkaa tuon kuohukiven takana ja Nikke ei saa sitä liikkeelle, että se väsyis. Se on sillä lailla, että Niken siima ja vapa ei ole mahottoman lujat.

- Saat nähä että kohta se pyytää meitä appuun. Nikke tuossa luimistelee, mutta sen on vaikia pyytää apua. Kohta se huutaa. Mutta minä se en kyllä jokkeen mee. Harkihe sinä menoa.

Pian Nikke huutaa: - Ali tuu appuun, ei tälle mittää voi, on suuri. – Pyyvä tätä Suezin miestä. Se on tottunu kahlaamaan Punaisessa meressä ja tulla punaiseksi.

Niin Alin ohjeen mukaisesti riisuin vaatteet ja jätin vain kumisaappaat jalkaani ja menin kuohuvaan jokeen. Yllättävän liukasta joessa oli, kosken virta painoi kovalla voimalla ja lohi pakeni edelläni.

Sain sitten viimein lohen puukon terään altapäin pistämällä ja toin rantaan. Suussa sillä oli iso ongenkoukku, jossa roikkui kastemadon riekaleita.

Nikke pisti lohen reppuunsa ja lähti kohti Vapavaaraa.

Ihan muistettava elämys oli Kuusinkijoen kuohut, kalliot ja Sökö-Niilon puukkolohi.

KESÄ -62, WILJO SAARISTO KUUSINGILLA

Erään Suomalaisen perhonsidonnan isän, apteekkari Saariston tapasin Kuusingilla elokuussa 1962. Hän oli matkalla kotiinsa Ilomantsiin pitkäksi venyneeltä Tenon reissultaan.

Heittelin Recordillani Vaalamon perhoa heittopainon avulla. Ilta alkoi hämärtyä kun Takkupyörteen nivasta iski taimen. Väsyttelin sitä vähän vapisevin käsin, kun akanvirrasta lähestyi lihavahko ontuva mies. Hän ei puuttunut millään tavalla väsytyksen tai koukkauksen vaiheisiin. Katseli vain. Tuli sitten rannalle ihailemaan kirkaskylkistä.

- Hienossa joessa on hienoja kaloja. Teno on hieno joki lohineen, Kuusinki alkuperäistaimenineen. Älkää vain hukatko näitä.

Hän halusi myös katsoa perhoa, jolla kalan sain. Se oli Vaalaman tekemä Mallard and Claret. Hän sanoi sitä omaksi perhokseen ja sanoi vielä, että on Vaalama ihan mestaritekijä.

Aamulla tapasimme Saariston kanssa. Hän oli saanut kaksi taimenta ja päästättänyt kaksi. Hän esitteli minulle hienoja ja kalliita bambuvapojaan ja mahtavia perhokokoelmiaan. En ollut tuolloin perehtynyt riittävästä perho- ja vapa-asioihin, joten tuon hienon miehen tieto ja asiantuntemus valui suurimmaksi osaksi ohitseni niin kuin valuu hanhen höyhenistä vesi.

Kyllä Saariston sanonta, että Sinä olet hyvänikäinen- ja näköinen ja se, että hän oli hyväsaamainen, vaikutti minuun. Lisäksi hän sanoi minun kalastusvälineitäni lapsellisiksi. Ostin Seinäjoen Rintamäeltä saman vuoden joulukuussa Diblomat-perhovavan aputarvikkeineen. Se oli musta lasikuituinen ja vaimon mielestä kallis. Sillä hinnalla olisi saanut perheelle Singerin ompelukoneen, jolla olisi ollut hyötykäyttöäkin. Talvella harjoittelin hangella perhonheittoa, se antoi varmuutta.

Tuolla vavalla sain Kuusinkijoesta kaikkiaan 51 taimenta. Oli se Saariston yllytys hieno homma, kuitenkin vain minun mielestäni.

Syyskesä -63, Antin harrilauta ja Aaron perhovapa

Leinos-Antin harrilautaporukka laskeutui Paljakankosken rantoja hitaasti alaspäin. Vähän väliä harrilautaa kiskottiin rannan suuntaan ja kirkaskylkinen harri pudotettiin tuohikonttiin. Porukan harrilaudan pääsiimassa oli ainakin 20 perhoa tai hopeavilkkua. He näyttivät saavan kaloja liiankin kanssa, mutta oli heitä suuri joukkokin.

Istuin Takkupyörteen yläkalliolla vähän murheisin mielin. Taimen oli vienyt parhaan perhoni, Vaalaman tekemän kasi-Kummelin. Keittelin kahvia, sitten olin jäänyt tuijottamaan ylävirtaan, josta lähestyi mainittu harrilautaporukka.
Minulla oli tuohon aikaan jokin syy valita perhon peruke 0,15-0,20 mm:n siimoista. Ainakin eräs syy ohueen siimaan oli perhon ilmeisesti parempi uinti. Toinen syy voisi olla ”urheilukalastus”… Sain kuitenkin kymmeniä taimenia moisilla siimoilla.

Osa harrilautaporukasta tuli nuotiolleni. He kysyivät, että oliko kepinheiluttaja saanut kaloja. Siihen tuumasin: - Ei ole kontti vielä täynnä. He sanoivat saaneensa pari kontillista.

- Olen tässä lähdössä kotiin, mutta käyn vielä tuossa pyörteen ylänivassa kokeilemassa harreja. Iso harri olikin otillaan ja sain seitsemän komeaa harria pienessä ajassa.

Harrilautaporukkakin kerääntyi katsomaan moista ihmettä - Saa se perhanan kepinheiluttajakin kaloja ja komeita.

Syksy -95, Kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää.

Eläkeläisenä lähdin vaimoni Kertun kanssa Kuusingille. Oli elokuun viimeiset päivä menossa. Puolukat olivat jo pakkasrapeita ja suuret taimenet vailla ottajaansa.

Ajoimme Kuusingin pohjoispuolen tietä Sipinlampareelle. Siellä oli hyviä puolukkamänniköitä Kertulle ja minulle kosolti muistoja taistelevista syystaimenista.

Kun puolukat olivat ämpäreissä ja sopiva illan hämy saapunut, tein Kertulle Sipinniskaan nuotion ja häivyin omille apajoilleni.

Olin jo iltapäivällä huomannut, että Sipinsaaren yläpuolella oli pinnalla käynyt mahtava taimen. Kokeneena kettuna jätin kuitenkin taimenen rauhaan, sillä olin varma, että illan pimetessä se siirtyy saaren nivaan. Silloin se on varmempi saalis.

Hiivin rauhallisesti nivaan. Sovitin askeleeni tarkasti kivien väliin ja oikaisin perhosiimani nivan yläosaan. Toisella heitolla perhoani vietiin alaspäin ennennäkemättömällä voimalla. Yritin hillitä rullan pyörimistä peukalolla, mutta rulla pyöri siitä huolimatta vimmatusti.

Oli pakko ottaa huomioon se, että siima loppuu. Etenin saaren alapäähän, mutta se ei tuntunut riittävän. Oli pakko hypätä jokeen. Painuin pohjamutaan kaulaani myöten. Kahluuhousuni täyttyivät kylmällä syysvedellä. Siima lyheni edelleen, joten kahlasin alaspäin nopeasti.

Huulet sinistyivät ja vartalo tärisi kylmästä, mutta pohjanmaan miestä eivät pienet ahdingot hallitse. Olihan kysymys Kuusinkijoen ennätyskalasta.

Viimein ennätystaimen antoi merkkejä antautumisesta. Kelasin sen lähelle, panin lampun suuhuni ja näin…

Se oli suuri villiminkki hännästään kiinni perhossa.

Tartuin minkkiä hännästä vapauttaakseni perhoni, mutta se sai hampaillaan kiinni kämmeneni reunasta.

Tänäkin päivänä tunnen suurta vihaa villiminkkejä kohtaan. Ehkä se ei johdu pelkästään siitä, että sinä iltana leikittiin tunteillani rajusti.